Ydinvoimaa tästä ikuisuuteen?

Eilen kävin Helsingissä osoittamassa mieltäni ydinvoimaa vastaan ja järkevämmän energiapolitiikan puolesta.

Heti kun kuulin mielenosoituksen järjestämisestä, päätin osallistua. Minua todellakin harmittaa ja pelottaa tämän maan nykyinen energiapolitiikka, jossa turvallisuus- ja työllisyysasioista piittaamatta takerrutaan menneen maailman tekniikkaan ja kieltäydytään käyttämästä ja kehittämästä uusia energiamuotoja.

Ja meitä on monta, jotka ajattelevat samoin. Kaikki eivät tietenkään päässeet eilen paikalle; ihmisillä on kaikenlaista tekemistä toukokuisena lauantaina eivätkä ilmatkaan olleet kovin houkuttelevia. Eikä jokainen jaksa uskoa, että mielenosoituksella on merkitystä.

En minäkään kuvittele, että se seikka, osallistunko mielenosoitukseen vaiko en, ratkaisevasti vaikuttaa eduskunnan ydinvoimapäätökseen. Mutta ellei kukaan osoita mieltään, silloin ei ainakaan muutosta tule. Ja minä haluan olla mukana tekemässä sen, mitä suinkin voin.

Kun eilen tulin rautatietorille, koin pienen pettymyksen. Torilla olisi saanut olla vielä enemmän tungosta ja meitä vasemmistolaisia olisi saanut olla enemmän! Tietysti suuresta väkijoukosta on hieman hankalaa löytää tuttunsa, vaikka ovatkin paikalla. Heti kuitenkin löytyi pari muuta hankolaista: vihreitten Riitta Ketelemäki ja Timo Sarojärvi.

Vihreät olivatkin masinoineet joukkonsa laajasti paikalle, puoluejohtoa myöten. Kylläpä osaavat sujuvasti opponoida oman hallituksen politiikkaa! Kun he järjestivät rivensä ennen kulkueen liikkeellelähtöä, tuntui siltä kuin he olisivat voineet jyrätä muut allensa. Pääsin sentään pois alta ja löysin sitten vasemmistonuoret, joiden kanssa oli kivaa kulkea. Vähitellen muitakin vasemmistolaisia löytyi. Ja oli meitä mielenosoittajia kuitenkin lopulta melko paljon, n. 3000!

Perillä eduskuntatalolla kuuntelimme eduskuntaryhmien edustajien puheita. Paavo (Arhinmäki) puhui tietysti hyvin ja kokeili lopuksi vanhoja huudattajan taitojaan. Muut puhujat olivat Erkki Tuomioja, Anne Sinnemäki, Christina Gestrin ja vielä yksi keskustalainen, jonka nimeä en nyt muista.

Eräs toinen ja tunnetumpi keskustalainen oli jollain lailla jatkuvasti tilaisuudessa läsnä, vaikkei henkilökohtaisesti: Mauri Pekkarinen. Hänen ala-arvoinen käyttäytymisensä energia-asioista vastaavana ministerinä on jäänyt vahvasti ihmisten mieleen. "Mauri on tsoukki! Eikä meitä naurata!" oli eilen suosittu huuto.

Illalla kävin vielä Bio Rexissä katsomassa uutta ja palkittua dokumenttielokuvaa Into Eternity, joka kuvaa Olkiluotoon rakennettavaa maailman ensimmäistä ydinjätteen loppusijoitushanketta. Elokuvan on ohjannut tanskalainen Michael Madsen, joka Skypen välityksellä osallistui keskusteluun, jota elokuvanäytöksen jälkeen käytiin.

Elokuva nostaa hyvin esille ydinjätteisiin liittyvät moraaliset kysymykset ja pitkän aikaperspektiivin. Jätteiden suhteen ei ole kysymys pelkästään tekniikasta; vaikka löytyisikin niin turvallinen loppusijoituspaikka että sen ulkopuolelle ei pääsisi vahingollista säteilyä, miten voimme varmistaa että tulevat sukupolvet eivät vahingossa tai uteliaisuudesta lähde loppusijoitusta avaamaan?

Säteilyvaaraa on ainakin 100.000 vuotta, ehkä enemmän. Jos yritämme ajatella vastaavaa aikaa taaksepäin, huomaamme miten valtavasta aikajänteestä on kysymys. Miten ihmeessä me voimme varmistaa viestin perillemenon noin pitkän ajan jälkeen?? Madsenin elokuvasta käy ilmi, ettemme pystykään sitä varmistamaan. Joten meillä on valtava ongelma jo olemassa olevien ydinvoimaloiden jätteiden säilyttämisessä. Miten joku vielä haluaa tätä ongelmaa kasvattaa uusilla reaktoreilla??!

Mielenosoituksen ja elokuvan välissä ehdin sopivasti Ateneumiin katsomaan Caj Bremerin valokuvia, jotka nyt viimeisiä päiviä ovat näytillä. Taitavan valokuvaajan mielenkiintoisia kuvia, suosittelen! Minun ikäiselle näihin valokuviin liittyy tietysti myös aikamoinen määrä nostalgiaa.. Siinä on välillä ihan hyvää levätä.