söndag 25 mars 2018

Puheenvuoroni puoluevaltuustossa 24.3.2018

Bästa kamrater,

sattuneista syistä minulla on nyt tarvetta pysähtyä ja katsoa ajassa taaksepäin. Olen 16 vuotta toiminut sosiaali- ja myös potilasasiamiehenä joissakin kunnissa ja sitä ennen pitkään sosiaalityöntekijänä eri paikoissa.

1980-luvulla sosiaali- ja muuta lainsäädäntöä kehitettiin niin, että elämä voisi olla kaikille parempaa.

Sosiaalilainsäädäntöä ei sinänsä ole heikennetty, mutta soveltamisessa on selvä ero; lainsäädännön ja käytännön väliin on tullut nykyajan kamreerimainen ote, pitää "säästää". Voi vaatia työntekijältä suurta rohkeutta pitää kiinni siitä, mitä ammattietiikka vaatisi.

Sosiaaliturvan ja työllisyyspolitiikan suhteen logiikka on selvästi muuttunut. Ei ole enää kysymys siitä, miten kaikille voitaisiin turvata työ ja toimeentulo, vaan ongelmaa pidetään ihmisten yksilöllisenä ongelmana ja mietitään sitä, miten nämä holtittomat ja kurittomat työttömät saataisiin kuriin.

Me kansalaiset olemme nykyään kaikkea muuta kuin samanarvoisia.

Kun Juho Saaren ryhmä esitteli työnsä, ymmärsin että Sipilä oli nostanut esille palvelujen merkitystä, kun tuotiin esille ettei rahaa ole uudistuksiin laittaa. Mutta ei palvelujakaan paranneta ilman rahaa.

Ja jotta sosiaalipalvelut voisivat toimia hyvin, muun yhteiskunnan on hoidettava oma osuutensa. Tällä hetkellä yhteiskunta kuitenkin toimii niin, että ihmisiä syrjäytetään kovaa vauhtia. Yksittäisten sosiaalialan työntekijöiden harteille sysätään yhteiskunnallista vastuuta, joka on heille aivan mahdoton tehtävä.

Joten, vaikka perusturvaa ja peruspalveluja pitää parantaa, se ei riitä!

On pakka saada käännettyä koko tämä hullu yhteiskuntakehitys terveellisempään suuntaan.

Omalta osaltani olen ajatellut, että kun nyt olen vähitellen siirtymässä elääkkeelle, ryhdyn tekemään vallankumousta kokopäiväisesti, tässä ei enää riitä mikään osa-aikavallankumous...

Inga kommentarer:

Skicka en kommentar