Soininvaara ja köyhät

Vuodenvaihteessa luin Osmo Soinivaaran uusimman kirjan, joka käsittelee Sata-komitean työskentelyä. Opin siitä enemmän kuin odotin, ei niinkään Sata-komiteasta vaan nimenomaan Soinivaaran näkemyksistä.

En ole aikaisemmin lukenut Soininvaaran kirjoja, enkä välttämättä hänen muitakaan tekstejä, vaan olen lukenut ja kuullut niistä ja joskus kuunnellut jotain haastattelua. Näistä on syntynyt jonkinlainen kuva asiantuntijuudesta, joskaan ei hyvin tarkkaa.

Lukiessani tämän kirjan hämmästyin ja kauhistuin. Ei sitä etteikö sinänsä löytyisi asiantuntijuutta, tietäähän Soininvaara paljon monimutkaisesta sosiaaliturvastamme, vaan hänen käsityksiään köyhyydestä ja köyhistä.

Soinivaara näkee selvästi enemmän ongelmia ja puutteita köyhissä kuin yhteiskunnan rakenteissa, jotka hän tuntuu pitävän annettuina, vaikka jotain muutoksia sosiaaliturvaan haluaakin.

Sen, että luokkaerot ovat viime vuosien aikana taas lähteneet kasvuun, Soinivaara näkee enemmän tilanteen normalisoitumisena kuin ongelmana. "Sodanjälkeinen, erittäin nopea sosiaalinen liikkuvuus johtui epätavallisista olosuhteista, jotka eivät voineetkaan kestää kauan." Soinivaaran mukaan säätykierto (!) ylöspäin hidastuu, kun lahjakkuudet on poimittu alaluokasta ylöspäin.

Myöskin kysymys perusturvan riittävyydestä liittyy Soininvaaran ajattelussa ihmisten kykyihin. "... perusturvan varassa elää mukiinmenevästi, jos elämänhallinta on kunnossa, ei tupakoi, osaa hoitaa raha-asiansa ja osaa ja jaksaa valmistaa ruokaa yksinkertaisista ja halvoista raaka-aineista, jos soiaalinen verkosto toimii hyvin, ei harrasta shoppailua ostamisenilosta eikä halua kilpailla muotituotteilla." Ja sitten varsinainen pihvi: "Tällaiset henkilöt tosin eivät yleensä joudu perusturvan varaan. Toimeentulotuelle valikoituu lähinnä niitä, jotka eivät tule toimeentulotuella toimeen."

Jassåå. Olen työni kautta ollut toimeentulotuen ja sen saajien kanssa tekemisissä vuodesta 1979 lähtien, ja minun kokemukseni kertovat kyllä jotain aivan muuta kuin Soininvaaran sepustukset!

Muutenkin kosketus ihmisten arkeen tuntuu hyvin ohuelta. Soininvaara julistaa kirjan alussa, että koko sosiaaliturvamme on käytävä läpi sitä ajatellen, miten järjestelmä toimii, jos saajana oleva kotitalous onkin tradionaalisesti toimiva homo economicus. Hän joutuu kuitenkin itsekin jossain kohtaa toteamaan, että ihmiset huomioivat muitakin kuin taloudellisia tekijöitä, kun he tekevät valintojaan.

Soininvaara nostaa myös esille näkemänsä perusturvaan liittyvän moraalisen ongelman. Ongelma liittyy näkemykseen, että perusturvalla pystyy elämään ihan hyvin, jos vain on tarpeeksi kyvykäs. Näin ollen hän näkee riskin siitä, että muilta ominaisuuksiltaan hyväosaiset pyrkivät elämään perusturvan varassa, vaikka voisivat tehdä työtä.

Tämän takia Soinivaaran hahmottelema takuutulo ja myös perustulo olisi tarkoituksellisesti sen verran niukka (vielä pienemmät kuin nykyiset minimipäivärahat ja toimeentulotuen perusosa) ettei sillä pystyisi elämään, vaan olisi pakko päästä töihin, jotta tulisi toimeen. Malliin liittyy kyllä jonkinlainen työttömyysturva, joka kuitenkin olisi nykyistä vielä paljon ehdollisempi.

Soinivaaran hahmottelema perustulomalli on usein esitetty ratkaisuna, joka yksinkertaistaisi sosiaaliturvaa ja vähentäisi kontrollia. Näin se varmasti voi joillekin toimiakin. Mutta kaikista köyhimmille se tarkoittaisi sosiaaliturvan nykyistä vielä rankempaa tarveharkintaa ja pakottamista töihin millä ehdoilla tahansa.

Jossain Soininvaara kirjoitti, että ehkä olisi syytä tutkia enemmänkin sitä, miten jotkut onnistuvat pääsemään köyhyydestä irti ja parempaan elämään, sen sijaan että pitäydytään riskeissä.

Jos kokeiltaisiin vaikka kunnon perusturva. Ja mahdollisuuksien tarjoaminen sanktioiden sijaan.